Syyspäivä Lumoojien suvun seurassa

Taas on kuukausi hujahtanut edellisestä blogipäivityksestä. En ilmeisesti osaa pysytellä poissa kaiken maailman kissanristiäisistä enkä olla keksimättä milloin mitäkin puuhaa syysiltojen ratoksi. Nytkin meneillään on luku-urakka markkinoinnin tenttiä varten, mikä täyttää päivät kivasti työpäivien ympäriltä. Eipä tässä kuitenkaan ole valittamista: blogi karttuu mukavaa kuukausivauhtia kuin aikakauslehti konsanaan, ja omaksi huviksenihan tätä kirjoittelen, joten turha stressi siis pois.

Tällä kertaa vuorossa on lastenkirja, jonka luin vähän aikaa sitten jäädessäni vuoteen omaksi flunssan kouriin. Kyseinen kirja oli vartonut hyllyssäni jo parikin vuotta, enkä ollut saanut tartuttua siihen ennen kuin nyt. Ja se oli aivan yhtä ihana kuin miltä se kannen perusteella näyttääkin.

Kyseessähän on Benjamin Lacomben ja Sébastien Perezin Lumoojien sukua (Nemo 2009), joka koostuu kahdesta niteestä. Varsinainen tarina on nimeltään Pieni noita; Lisbeth löytää isoäitinsä ullakolta pölyttyneen kirjan – Lumoojien sukupuun, joka on kuin onkin teoksen toinen nide. Kirjaa selatessaan Lisbethille käy yhä selvemmäksi, ettei hänen sukunsa ole aivan tavallisimmasta päästä, ja hän joutuu nyhtämään isoäidistään irti tiedon todellisesta verenperimästään.

Itse tarina on lyhyt, mutta kuvakirjan valloittava kuvitus tekee paljon lukijan mielentilan virittämiseksi. Teoksen miltei jokaisella aukeamalla on yksi valkea sivu lyhyine teksteineen, joita täydentää viereisen sivun valloittava kuva. Myös tekstejä reunustavat pienet kuvaelementit, jotka visualisoivat pieniä yksityiskohtia. Itseeni talvisen tumma ja punasävytteinen kuvitus tekee vaikutuksen ja kuvastaa mielenmaisemaani: punahiuksiset noidat, salaperäinen sukusalaisuus, kodin punerva lämpö talvi-iltoina ja luonnon voima ovat kiehtoneet lapsuudesta saakka.

Kirjallisuustieteilijä-minääni puolestaan kutkuttaa erityisesti Lumoojien sukupuun tuoma lisä teoksen kokonaisuuteen. Kun tarinassa mainittu sukukirja on mukana teoskokonaisuudessa, saa lukija käsiinsä palan itse tarinaa – lukija voi itse tarttua kirjaan kuten Lisbeth ja samastua tytön tuntemuksiin, kun salaisuus vähitellen valkenee hänelle. Lisäksi sukupuun kuuluisiin noitiin lukeutuu historiasta tuttuja hahmoja, ja tekijät yhdistävät todelliset historialliset faktat jännittävästi tukemaan Lisbethin tarinaa.

Teos peilaa siis sekä itseään kahden niteen yhteispelin kautta että menneisyyttä tuomalla historialliset hahmot osaksi sukupuuta. Kytkökset luovat monitasoisen tekstiverkoston, jossa kaikuu ääniä monelta eri taholta ja johon myös kirja-arvostelut, omani mukaan lukien, tuovat lisänsä. Tarinasta todeksi, totta tosiaan.

Koska luin teoksen peiton alla nuhasta niiskuttaen, voi vain kuvitella intoni, kun havaitsin teoksesta oikean klassikon blogiani varten kokattavaksi: kun on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua Lisbethin esiin nuuskimasta salaisuudesta, isoäiti ja Lisbeth nauttivat oikeasta suklaakaakaosta sekä mustikkamuffineista. Mikä ihana perinneherkku kylmeneviin syysiltoihin ja flunssapotilaan viluisia sormia lämmittämään!

Mustikkamuffinit (5 isoa tai 11 pientä)

0,5 dl juoksevaa rypsiöljyvalmistetta

0,5 dl sokeria

1 muna

0,5 dl vaniljajogurttia

n. 1 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1,5 dl mustikoita

1. Sekoita rasva, sokeri, muna ja jogurtti.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää jogurttiseokseen. Sekoita tasaiseksi.
3. Nostele joukkoon mustikat.
4. Annostele taikina muffinivuokiin jättäen kohoamisvaraa.
5. Paista 200 asteella 15 minuuttia.
6. Nauti chilisen suklaakaakon kanssa.

Chilinen suklaakaakao (2 annosta)

40–50g Fazerin Exclusive Thin Maya -suklaata

 3 dl rasvatonta maitoa

ripaus chilijauhetta

1. Raasta suklaat kuppeihin.
2. Kuumenna maito kattilassa ja kaada suklaarouheen päälle.
3. Sekoita juoma ja lisää pinnalle halutessasi ripaus chilijauhetta.

Täyteläisen herkullista ja lämmittävää! Päätin höystää kaakaota chilillä, koska katson sen sopivan paremmin kirjan tunnelmaan ja tuovan mukaan kivan tujauksen. Mustikoista käytin tuoreita marjoja, mutta reseptissä voi yhtä hyvin käyttää pakastemustikoita.

Höyryävät kupit siis esiin! Nyt onkin pilvinen syyssunnuntai, joten lämmin kaakao tulee tarpeeseen.

Valtaistuinpeliä veripiirakalla höystettynä

Suorastaan hävettää, miten pitkä aika edellisestä kirjoituksesta on, mutta nyt viimein olen palannut kesälaitumilta. Tai oikeastaan voisi sanoa työlaitumilta, sillä loma loppui aikoja sitten, mutta muunlaista hommaa kotona ja töissä on kyllä riittänyt.

Heinäkuussa tuli tehtyä pyöräreissu Tonavan vartta polkien, Saksan rajalta Passausta Itävaltaan Wieniin. Matka meni mukavasti, maisemat olivat tarunhohtoisia ja sielu kaipailee jo takaisin Tonavan liplatukseen ja vaihteleviin maisemiin. Mutta kuten sanomani tästä piti, matkan varrella tuli esiin parikin paikkaa, jotka mainitaan saksalaisessa eepoksessa Nibelungeinlaulussa. En valitettavasti ehtinyt kahlata teosta läpi ennen matkaa, ja nyt kesän jälkimainingeissa on ollut kaikkea muuta kiinnostavaa luettavaa, joten en ole päässyt vielä tunnelmoimaan sen maisemia. Lupaan sen kuitenkin vielä tekeväni. 

Sitten itse asiaan eli tämän kertaiseen aiheeseen, joka on George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -fantasiasarjan ensimmäinen osa A Game of Thrones (jatkossa GoT; Bantam Books 1996). Siitä, kun sain tämän loppuun (syntisen myöhään siihen nähden, että teos on julkaistu vuonna 1996 ja olen itse kiinnostunut fantasiasta) on kulunut jo kuukauden päivät, joten huimaa sanottavaa minulla ei kirjasta nyt ole. Ehkä se on asianmukaistakin, sillä kyseessä on vasta ensimmäinen osa sarjasta, josta näillä näkymin on tullut ja olisi tulossa ainakin kuusi lisää .

Häpeillen joudun myöntämään, että itse asiassa olen katsonut sarjaa Yleltä ennen kuin sain sysäyksen lukea kirjankin. En tiennyt mitä odottaa, sillä sarja on kuitenkin sen verran laadukas, että tiesin, ettei ero kirjaan voisi olla yhtä huomattava kuin useissa teoksissa, joissa filmisovitus latistaa koko kokemuksen (näin on käynyt kerta toisensa jälkeen Humisevalle harjulle, sen tunnelmaa ei vain voi vangita valkokankaalle).

GoTin tapauksessa kirja kyllä jälleen loisti sarjan rinnalla, mutta voin ilokseni todeta, että sarja mukailee tapahtumia ilahduttavan tarkasti, mikä on toki helpommin tehtävissä, kun yhdelle tiiliskiven kokoiselle osalle uskoo kokonaisen tuotantokauden. Kirja kuitenkin vei mukanaan sarjaakin tenhoavammin: henkilöhahmot, heidän taustansa ja kotiseutunsa jäivät sarjassa usein epäselviksi sekoittuen toisiinsa. Kirja toi maailman sykähdyttävän lähelle.

Martinin ehdoton vahvuus on hänen kykynsä kuvailla tarkasti mutta kyllästyttämättä: lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen lukenut hyvääkin teosta, mutta pitkästyttävät kuvailut katkovat tarinaa. Martin kuitenkin syventää kuvailuillaan lukukokemusta; hahmojen vaatetus kertoo heidän luonteestaan ja menneisyydestään, ja siten kaikki liittyy kaikkeen eivätkä kuvailut jää turhiksi yritelmiksi. Martinin fantasiamaailma on aito ja kokonaisvaltainen.

Myönnettäköön, että taiturimaisista kuvailuista huolimatta niitä oli ehkä turhankin paljon, etenkin sivuhahmojen kohdalla. Toki realismia lisää se seikka, että jokaisella hahmolla on historiansa, mutta tarinankerronnan huomioiden teksissä on karsimisen varaakin.

GoTin vetävin piirre on kuitenkin sen uskottava poliittinen sekä inhimillinen näkökulma. Kunnianhimoiset hahmot janoavat valtaistuinta itselleen, mutta on niitäkin jotka joutuvat tarttumaan vallan kahvaan tahtomattaankin. Meistä on moneksi, ja ihmisten kirjon psykologinen vaihtelevuus ja syvyys esiintyvät teoksessa realistisesti fantasian genrestä huolimatta.

Viehättävää (jos näin voi sanoa) teoksessa on myös tekstin ja maailman karuus: asioita ei turhaan kaunistella, vaan kuolema on kuolemaa, taistelut taisteluita ja seksi seksiä. Kotimaisesta fantasiasta haluan tässä kohdin suositella Helena Wariksen Pohjankontu-trilogiaa, joka yhdistää muinaissuomalaista mytologiaa, luonnonkuvausta ja fantasiaa luoden omanlaisensa fantasiamaailman, joka säväyttää kauneudellaan ja kauheudellaan, kuten Martininkin teos (toisaalta Martinin maailmasta upea luonnonkuvaus ja kauneus ovat kauempana).

Karuudesta puheen ollen, mielenkiintoisin kansa GoTissa mielestäni on Dothrakien rajut hevosmiehet. Ulkopuolisen silmin kansa on barbaarinen, mutta sen sisällä vallitsevat omat sääntönsä ja julmuutensa, jotka eivät puutu ns. sivistyneempienkään (sana on huono, mutta en keksinyt parempaa) kansojen parista, vaikka ne onkin puettu eleganssin ja hyväkäytöksisyyden valeasuun.

Tästä johtuen haluankin tällä kertaa kokata kirjan ”Dothraki Blood Pieta” eli Dothrakien veripiirasta. Resepti on omani ja onnistui yli odotusten. Käytin ulkoisena mallina amerikkalaista omenapiirakka taikinakansineen.

Dothrakien veripiiras

Pohja:

150g margariinia

n. 3 dl vehnäjauhoja

1 ps perunasosehiutaleita

1 tl leivinjauhetta

suolaa

1,5 dl vettä

Täyte:

1 sipuli

seesamiöljyä (tai haluamaasi öljyä)

300-400g ryynimakkaraa

1 prk maustettua tomaattimurskaa (itse valitsin valkosipulin)

200g chilituorejuustoa

Blair’s Pure Death chilikastiketta

1. Nypi margariini, vehnäjauhot ja perunasosehiutaleet ryynimäiseksi taikinaksi.
2. Lisää leivinjauhe, suola ja vesi, ja pyöräytä nopesti sileäksi taikinaksi. Säilytä taikina jääkaapissa täytteen valmistuksen ajan.
3. Kuullota sipuleita hetki öljyssä.
4. Sekoita tomaattimurska ja tuorejuusto. Lisää chilikastiketta haluamasi määrä.
5. Pilko makkarat ja lisää palat muuhun täytteeseen.
6. Jaa taikina kahteen osaan (toinen osa hieman isommaksi kuin toinen), ja painele isompi taikinapala voidellun piirakkavuuan pohjalle ja reunoille.
7. Levitä sipulit piirakkapohjalle sekä kaada loput täytteestä niiden päälle.
8. Kauli jäljelle jäänyt taikina piirakkavuuan kokoiseksi ja aseta se piirakan kanneksi. Painele reunat kiinni pohjataikinan reunoihin.
9. Paista 200 asteessa n. 30-40 minuuttia.

Koristeeksi lisäsin piiraan päälle palasen persiljaa. Täytteestä tuli enemmän oranssia, kiitos tuorejuuston, kuin punaista tai rusehtavaa, joten veren tuntu jäi uupumaan. Maku oli kyllä mukavan tulinen itselleni (tulisten Dothrakien kunniaksi), ja ruuasta riitti useammallekin päivälle.